Hetki rauhaa

(Kädet tärisevät. Vai koko kroppa? Katso eteesi. Katso maahan. Katso jalkoihin. Kai ne vielä liikkuvat? Pysähdyitkö? Katso ylös. Taivas ei liiku. Allasi lasinsiruja. Miksi keräät niitä? Varovasti, varovasti…)

Olisi pitänyt sanoa ei. Tai edes ehkä ja sen jälkeen kieltäytyä. Olisi pitänyt jäädä kotiin silloin kun tuntui siltä. Silti oli pakko lähteä, nähdä mitä tänään ympäristöllä on tarjota. Ehkä tulisi parempi mieli? Ei kotiin saa jäädä makaamaan, eihän? Milloin olin viimeksi rentoutunut, en muista, mutta ei kai siitä mitenkään kauaa voi olla. Ehkä viikko tai kaksi. Olisi pitänyt pitää lomaa kesäkuussa kun kaikkialta tulvi tietoa ja uutuudenviehätystä, menoa ja meininkiä, hirveä määrä ärsykkeitä ja tunnetiloja. Olisi pitänyt pitää lomaa kesäkuussa. Nyt olen loppu.

Sitä on todella vaikeaa myöntää itselleen. Olen pyöritellyt ajatusta päässäni monta päivää, kiertänyt eri tietä kotiin kuin ennen, käynyt korkealla ja nähnyt vedenpinnalta heijastuksen, jota en tunnista omakseni. Merkkejä on ollut ilmassa pitkään. Oli silloin, kun katsoin harmaisiin silmiin tai sinisiin tai vihertäviin tai sitten niihin, jotka merkitsevät eniten tänään. Kun näin muiden silmistä peilikuvani, enkä tunnistanut sitä omakseni. Kuulen puhetta, tunnen tukahtuvani, tunnen kipua ja silti hymyilen. Kuulen, mutten ymmärrä. En heitä enkä itseäni.

Huomaan istuvani tutussa seurassa, tuntemattomassa seurassa, puolitutussa seurassa ja katseeni harhailee seiniin ja eiliseen tai edellisvuoteen, kuka tästä enää ottaa selvää. En vastaa ääniin, en reagoi vaikka olisi tarpeellista. Näen uuden viestin, avaan sen silmät kiinni. Kyynelehdin katsoessani peiliin ja purskahdan itkuun kun huomaan meikkivoiteen valuvan. Tiputan kaiken mihin kosken. Mikään vaate ei sovi, mikään ovi ei mene kunnolla kiinni vaikka kahvaan tarttuu kolmesti. Ajatus ei kulje kunnolla ja kun se vihdoin lähtee liikkeelle, haluaisin lyödä jarrut kiinni. Älä mene, törmäät seinään. Kaikki ruoka maistuu samalta ja en muista enää asioita. Sekoitan viikkoja, sekoitan päiviä, sekoitan ihmisiä joita oli ja ihmisiä joita on. Vastaamattomat viestit saavat muistamaan selkeämmin ja vastauksen jälkeen unohdan taas. Unissani näen rahaongelmia ja kasvoja, jotka eivät ole olleet läsnä enää ikuisuuksiin. Herään hikisenä ja kylmissäni ja katson kelloon, enkä muista mitä se näyttää ja missä piti olla milloinkin. Vai pitääkö missään?

En tunnista itseäni, enkä muista enää mikä oli tärkeää. Ennen mielenterveyteni oli prioriteettilistalla, nyt se on sairastunut enkä osaa huolehtia siitä niin kuin ennen. Avaan ovia, joita suljin jo viime vuonna, avaan ovia ja kaadun kynnyksellä, enkä näe mitään. Pimeä houkuttaa, odotan pimeää, pimeässä kaiken näkee kirkkaammin. Pitäisi ottaa etäisyyttä itseensä, pitäisi ottaa etäisyyttä muihin ja ennen kaikkea otan etäisyyttä arkeen. Pakko se on myöntää; Mun on pysähdyttävä hetkeksi.

Tyhmänä rikoin omat rajani. Liikuin väärään suuntaan, vaikka jokainen solu huusi pysähtymään. Syyllistin, ruoskin. Poistuin kotoa, vaikka olisi ollut tärkeää jäädä. Jätin oleellisen sanomatta niissä tilanteissa, kun olisi pitänyt puhua. Nyt en muista enää miten sanoja muodostetaan. Enkä muista ketä varten niitä olisi pitänyt tuottaa. Ehkä itseäni? Olisi pitänyt muistaa oma olemassaolo, oma hyvinvointi, niissäkin tilanteissa kun oli tärkeää huomioida toinen.

Ei kenenkään vika, paitsi minun. Kaikkialla lemuaa romahdus. Vein itseni liian pitkälle. Olen kiitollinen heille, jotka ymmärtävät kun en vastaa puhelimeen. Olen kiitollinen heille, jotka vastaavat silloin kun tuntuu pahalta.

Jään toistaiseksi sairaslomalle. Olisi ihanaa kutsua sitä lomaksi, esittää että suunnittelin tämän etukäteen ja nyt teen jotain kivaa. Todellisuudessa kuitenkin otan hetken etäisyyttä työstä, arjesta, sosiaalisesta elämästä ja sosiaalisesta mediasta. Tarvitsen aikaa, tarvitsen taukoa ja hetken rauhaa. En tiedä kuinka pitkäksi aikaa, tällä hetkellä tuntuu ettei vuosikaan riitä, mutta toivottavasti jo ensi viikolla voin paremmin.

Yksi askel kerrallaan. Minä ja mieleni ovat tärkeimmät asiat mitä mulla on. Nyt on aika pitää heistä huoli.

 

/ Säde 

Not amused park

 

En tiedä mikä heijastaisi kuvaustyyliäni tai persoonallisuuttani tai tämänhetkistä oloani paremmin, kuin nämä kuvat. Synkkää, värikästä. Kuplivaa, yksinkertaista. Melankolista, lohdullista.


Malli: Rosamari Siitonen // IG: @rosimusiikki
Meikki: Minttu Virtanen // IG: @mintturiiamua

Antautuisin jos voisin

Olen kirjoittanut luovuttamisesta monta kertaa ennenkin, mutta ei kai se aiheena vanhene. 

 

Turhan usein tekee mieli luovuttaa. Vähän kaiken suhteen. Erityisesti kuitenkin valokuvaushommien tiimoilta. Joskus haluaisin vain haudata kameran pölyttymään jonnekin lattiaa valloittavien vaatekasojen alle. Haluaisin sulkea tietokoneen ja koskea siihen seuraavan kerran vasta kun on pakko tai kun tekee mieli katsoa Netflixiä. Haluaisin poistaa kaiken, mitä olen esimerkiksi viimeisen vuoden aikana rakentanut ja unohtaa tämän vaiheen elämästäni. Unohtaa kaiken mitä olen oppinut kuvaamisesta, ihmisten kanssa toimimisesta ja yrittäjyydestä. Antaa kaiken mennä ja hakea “oikeisiin töihin”. Olisi säännölliset työajat, oikeaan aikaan tuleva palkka ja työterveydenhuolto. Olisi ajoissa maksettuja laskuja, palauttamattomia pullokasseja eteisessä ja vapaa-aikaa. Toisaalta voi olla, että ajatusmaailmani on virheellinen kun näen tällaisen elämän “helppona” ja “luovuttamisena”, mutta sitä se kohdallani olisi. Onhan taustalla kuitenkin koulutus ja viimeisen vuoden aikana kasvoin työkuntoiseksi sitten kuitenkin, vaikka jossain kohtaa se tuntuikin helvetin kaukaiselta ajatukselta. 

Ylitän itseni joka viikko. Teen paljon. Monet erilaiset raudat palavat hiilloksen päällä ja vuorokausi loppuu aina liian aikaisin. Kuvaamista, editointia, markkinointia ja jatkuvaa itsensä mainostamista, kirjoittelua erilaisiin paikkoihin, nettisivujen päivittämistä, viesteihin vastaamista, aikatauluttamista ja jossain kohtaa vielä kirjoitan vitsejäkin, jos joku minut jonnekin esiintymään pyytäisi. Niin paljon kaikkea ja päivä päättyy siihen, että viisisenttisillä saa kai yhden leipäpussin. Se hetki saa minut muistamaan, etten kertakaikkiaan vieläkään tee tarpeeksi. 

Usein haluaisin siis luovuttaa. Mutten voi. Olen vienyt itseni liian pitkälle. En näe enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin sen, että jonakin päivänä maksan vuokrani ja ruokani sillä työllä, mitä rakastan. Jonakin kauniina (tai loskaisena) tiistaiaamuna odotan koiran kanssa ratikkaa, joka vie minut omalle studiolleni. Työnnän avaimen lukkoon, keitän kahvia takahuoneessa ja vien ständin kadulle. Siinä lukisi viikon tarjous. Ehkä minulla olisi työkaveri, joka pyörittäisi esimerkiksi vaatekauppaa tai kampaamoa studion yhteydessä. Avaisin koneen, vastaisin sähköposteihin ja suunnittelisin seuraavaa projektia. Laittaisin tauluja tilaukseen ja maksaisin laskuja. Koira makaisi ikkunalaudalla katselemassa ohikulkevia ihmisiä. Ensimmäinen asiakas saapuisi kymmeneltä. Se, se on unelmani. Suurin sellaisista. Enkä näe mitään muuta vaihtoehtoa enää, kuin tarpoa sitä kohti. 

En voi luovuttaa. Rakastan tätä kaikkea niin paljon. Rakastan yksinkertaisia kuvauksia, joiden tavoitteena on vain tutustua uuteen ihmiseen ja etsiä hänestä vahvuuksia, joita korostaa. Se on kuin pieni tauko kaikesta stressistä ja muistutus siitä, mikä on tärkeää. Rakastan myös suunniteltuja kuvauksia, joissa kaikki osapuolet tekevät parhaansa hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi. Rakastan tanssia studiolla kamera kädessä lempibiisin tahtiin samaan aikaan kun meikkaaja tekee taikojaan toisella puolella huonetta. Rakastan sitä tunnetta, kun istahtaa pitkän päivän jälkeen tietokoneelle editoimaan hyvää settiä. Rakastan palautetta tuntemattomilta ja tutuilta, netissä ja baarissa. Toisinaan rakastan jopa listojen tekemistä, budjetointia ja sitä fiilistä, kun saa laskut vihdoin eteenpäin. Kun tunnen oloni epäonnistuneeksi, käyn läpi viimeisen vuoden aikana otettuja kuvia niin kauan, kunnes tunnen ylpeyttä. Rakastan sitä, miten rauhalliseksi se saa oloni.

Ehkä jonakin päivänä tämä kaikki on vaivan arvoista. Ehkä jonakin päivänä voin hengittää, maksaa laskuni ajoissa itse tienaamillani rahoilla ja ehkä joskus makaan keskellä oman liiketilani lattiaa ja muistelen kaiholla sitä, mistä aloitin. Ja vaikka sitä päivää ei koskaan tulisikaan, ainakin yritin. Haluan pystyä sanomaan, että mä yritin kaikkeni. 

Joskus haluaisin luovuttaa, mutta tätä kaikkea rakastan niin paljon, etten tee sitä vielä tänään.

13. toukokuuta 2017
Helsinki, Kallio

Mallina Johanna P (Instagram / Twitter)

/ Säde 

INSTAGRAM @photopuusa & @kolakuningas
FACEBOOK @photopuusa
TWITTER @kolakuningas
SNAPCHAT @kolakuningas