BLOGI

Antakaa mun mennä

Yksi suurimmista peloistani on paikoilleen jääminen. Se pelko on ollut viime aikoina syystä tai toisesta läsnä. Joskus on kausia, jolloin mikään asia ei etene halutulla tavalla ja kärsivällisyyttä koetellaan itseään toistavilla aamuilla, liian laimealla kahvilla ja kalenteriin kirjatuilla tekemättömillä töillä. Joskus tiskivuori pysyy aina samankorkuisena ja pöly ei poistu lattialta vaikka miten imuroisi. Sama ihminen kömpii viereen illan pimetessä ja suutelee kevyesti poskelle, enkä tiedä tuntuuko mikään miltään. Silloin istahdan rautatieaseman penkeille ja katson ympärilleni, jotta löytäisin jotain merkittävää. 

Joskus taas vauhti kiihtyy suuriin mittakaavoihin. Juna syöksyy väärille raiteille niin rivakkaa vauhtia, ettei ymmärrä jarruttaa vaikka pystyisinkin. Yhtäkkiä vastaan kävelevä silmäpari näyttää kodilta, suudelmat maistuvat humalalta ja ystävät tanssivat värikkäiden valojen loisteessa rakastuneina, rikottuina, humalaisina ja sitä kaikkea seuraan sivusta hymyillen. Asiat etenevät sykleissä kohti maalia, unelmat tuntuvat todellisuudelta ja neljältä aamuyöstä pystyisin lentämään. 

Jämähtämisen tunne seuraa välillä kaikkialle. Mitä jos tässä kodissa ei olekaan hyvä. Mitä jos nämä käsivarret jonakin päivänä murskaavat painonsa alle. Mitä jos pilkun jälkeen tuntuu siltä, että joukko ikäviä ajatuksia seuraa kotiin saakka, ahdistaa nurkkaan ja vie viikoksi pohjalle. Mitä jos minusta ei olekaan mihinkään. Mitä jos olisi pitänyt sittenkin tyytyä. Ja onneksi kuitenkin lopulta ymmärtää, miten jossittelulla ei kenestäkään tullut mitään merkittävää.

Pinnalle on jälleen ponnahtanut tunteellisuuteni, herkkyys joka sisälläni elää. Meni liian kauan ymmärtää, ettei se koskaan ole ollut heikkoutta. Oman tunne-elämän tulkitseminen ja ymmärtäminen, ääneen puhuminen ja muista ihmisistä välittäminen on yksi suurimpia voimavaroja, joista tahdon pitää kiinni. Enkä anna ikinä kenenkään sanoa, että minussa olisi jotain vikaa, koska välitän itsestäni ja asioista ympärilläni. 

Elämänjano vie paikasta toiseen, tilanteista parempiin, pohjalta huipulle ja huipulta takaisin pimeyteen. Olen miettinyt viime päivinä paljon sitä, mitä oikeasti haluan ja muutaman valvotun yön, huurteisen oluttuopin ja satunnaisen keskustelutuokion jälkeen muistan edelleen mistä minut on tehty ja mihin lopulta tähtään. 

Haluan ikuisesti olla se tyttö, joka ottaa junan pohjoiseen tunteakseen jotain suurempaa. Haluan olla se, joka lähtee mukaan hulluun ideaan, jotta muistaa tehdä virheitäkin välillä. Haluan tuntea turvallista pelkoa, kun sitten kuitenkin katson sitä villikorttia silmiin keskellä yötä ja tiedän meneväni pää edellä puuhun. Haluan käyttää viimeiset rahani juhlaan, jolle ei ole järkevää syytä. Haluan etsiä ihmisten katseita ja tavoitella tuntematonta. Haluan avata ajatuksiani yön pikkutunneilla tyhjille seinille, kuunnella itseäni ja kulkea eteenpäin. Haluan, että elämästäni jää tarinoita niille, jotka jämähtivät. Mutta kaikkein eniten - Haluan tuntea eläväni.

"Life is like riding a bicycle. To keep your balance, you must keep moving." 
- Albert Einstein -

TAMMIKUU 2017

/ Säde 

INSTAGRAM: @kolakuningas
TWITTER: @kolakuningas
SNAPCHAT: @kolakuningas
FACEBOOK: @spuusa