Hetki rauhaa

(Kädet tärisevät. Vai koko kroppa? Katso eteesi. Katso maahan. Katso jalkoihin. Kai ne vielä liikkuvat? Pysähdyitkö? Katso ylös. Taivas ei liiku. Allasi lasinsiruja. Miksi keräät niitä? Varovasti, varovasti…)

Olisi pitänyt sanoa ei. Tai edes ehkä ja sen jälkeen kieltäytyä. Olisi pitänyt jäädä kotiin silloin kun tuntui siltä. Silti oli pakko lähteä, nähdä mitä tänään ympäristöllä on tarjota. Ehkä tulisi parempi mieli? Ei kotiin saa jäädä makaamaan, eihän? Milloin olin viimeksi rentoutunut, en muista, mutta ei kai siitä mitenkään kauaa voi olla. Ehkä viikko tai kaksi. Olisi pitänyt pitää lomaa kesäkuussa kun kaikkialta tulvi tietoa ja uutuudenviehätystä, menoa ja meininkiä, hirveä määrä ärsykkeitä ja tunnetiloja. Olisi pitänyt pitää lomaa kesäkuussa. Nyt olen loppu.

Sitä on todella vaikeaa myöntää itselleen. Olen pyöritellyt ajatusta päässäni monta päivää, kiertänyt eri tietä kotiin kuin ennen, käynyt korkealla ja nähnyt vedenpinnalta heijastuksen, jota en tunnista omakseni. Merkkejä on ollut ilmassa pitkään. Oli silloin, kun katsoin harmaisiin silmiin tai sinisiin tai vihertäviin tai sitten niihin, jotka merkitsevät eniten tänään. Kun näin muiden silmistä peilikuvani, enkä tunnistanut sitä omakseni. Kuulen puhetta, tunnen tukahtuvani, tunnen kipua ja silti hymyilen. Kuulen, mutten ymmärrä. En heitä enkä itseäni.

Huomaan istuvani tutussa seurassa, tuntemattomassa seurassa, puolitutussa seurassa ja katseeni harhailee seiniin ja eiliseen tai edellisvuoteen, kuka tästä enää ottaa selvää. En vastaa ääniin, en reagoi vaikka olisi tarpeellista. Näen uuden viestin, avaan sen silmät kiinni. Kyynelehdin katsoessani peiliin ja purskahdan itkuun kun huomaan meikkivoiteen valuvan. Tiputan kaiken mihin kosken. Mikään vaate ei sovi, mikään ovi ei mene kunnolla kiinni vaikka kahvaan tarttuu kolmesti. Ajatus ei kulje kunnolla ja kun se vihdoin lähtee liikkeelle, haluaisin lyödä jarrut kiinni. Älä mene, törmäät seinään. Kaikki ruoka maistuu samalta ja en muista enää asioita. Sekoitan viikkoja, sekoitan päiviä, sekoitan ihmisiä joita oli ja ihmisiä joita on. Vastaamattomat viestit saavat muistamaan selkeämmin ja vastauksen jälkeen unohdan taas. Unissani näen rahaongelmia ja kasvoja, jotka eivät ole olleet läsnä enää ikuisuuksiin. Herään hikisenä ja kylmissäni ja katson kelloon, enkä muista mitä se näyttää ja missä piti olla milloinkin. Vai pitääkö missään?

En tunnista itseäni, enkä muista enää mikä oli tärkeää. Ennen mielenterveyteni oli prioriteettilistalla, nyt se on sairastunut enkä osaa huolehtia siitä niin kuin ennen. Avaan ovia, joita suljin jo viime vuonna, avaan ovia ja kaadun kynnyksellä, enkä näe mitään. Pimeä houkuttaa, odotan pimeää, pimeässä kaiken näkee kirkkaammin. Pitäisi ottaa etäisyyttä itseensä, pitäisi ottaa etäisyyttä muihin ja ennen kaikkea otan etäisyyttä arkeen. Pakko se on myöntää; Mun on pysähdyttävä hetkeksi.

Tyhmänä rikoin omat rajani. Liikuin väärään suuntaan, vaikka jokainen solu huusi pysähtymään. Syyllistin, ruoskin. Poistuin kotoa, vaikka olisi ollut tärkeää jäädä. Jätin oleellisen sanomatta niissä tilanteissa, kun olisi pitänyt puhua. Nyt en muista enää miten sanoja muodostetaan. Enkä muista ketä varten niitä olisi pitänyt tuottaa. Ehkä itseäni? Olisi pitänyt muistaa oma olemassaolo, oma hyvinvointi, niissäkin tilanteissa kun oli tärkeää huomioida toinen.

Ei kenenkään vika, paitsi minun. Kaikkialla lemuaa romahdus. Vein itseni liian pitkälle. Olen kiitollinen heille, jotka ymmärtävät kun en vastaa puhelimeen. Olen kiitollinen heille, jotka vastaavat silloin kun tuntuu pahalta.

Jään toistaiseksi sairaslomalle. Olisi ihanaa kutsua sitä lomaksi, esittää että suunnittelin tämän etukäteen ja nyt teen jotain kivaa. Todellisuudessa kuitenkin otan hetken etäisyyttä työstä, arjesta, sosiaalisesta elämästä ja sosiaalisesta mediasta. Tarvitsen aikaa, tarvitsen taukoa ja hetken rauhaa. En tiedä kuinka pitkäksi aikaa, tällä hetkellä tuntuu ettei vuosikaan riitä, mutta toivottavasti jo ensi viikolla voin paremmin.

Yksi askel kerrallaan. Minä ja mieleni ovat tärkeimmät asiat mitä mulla on. Nyt on aika pitää heistä huoli.

 

/ Säde