Menneen ja tulevan välissä lienee tyhjyys

(Yritän madaltaa kynnystä tänne kirjoittamiseen.) 

Tulin kotona vallitsevan henkisen kaaoksen keskeltä Paimioon, missä päivisin kuulen vain moottoritien hurinan ja öisin eläinten äänet. Mieleni kaipaa lepoa, seesteisyyttä ja välimatkaa, sillä päähäni tunkeutuu jatkuvasti ikäviä muistoja, negatiivisia kohtaamisia ja rahattomuuden tuomaa stressiä. Muutaman päivän jälkeen hengittäminen tuntuu hieman helpommalta, mutta silti takaraivoon hakeutuu pelko tulevasta. En tiedä mitä teen. 

Muutaman kerran vuodessa huomaan valokuvien ottavan vallan minusta. Hukun kuviin, elettyihin hetkiin ja vanhaan aikaan. Sitä on vaikea yrittää selittää kenellekään. Sitä, miten kuvat ovat yli puolet minusta. Sitä, miten en välttämättä koskaan ole tässä ja nyt. En osaa olla. Jos hetki on hyvä, se tallentuu valokuvaksi. Muistoksi, joka pyörii kovalevylläni kymmenisen vuotta. Tulee vastaan silloin, kun sitä vähiten odottaa, enkä unohda koskaan. En unohda sitä millainen mielialani oli kun laitoin vaaleanpunaista glitteriä poskilleni. En unohda sitä, miltä tuntui kun istuin elämäni ensimmäisen rakkauden kanssa Ruissalossa. En unohda sitä, miten viileältä Hietaniemen rannan vesi tuntuu toukokuussa, enkä unohda millaista oli ottaa Pepsi ensimmäistä kertaa syliin. Hyvässä ja pahassa, tuskin unohdan. 

Ehtymättömän kuvavaraston takia onnistun myös kuluttamaan aikaani epäoleellisten ikuisuusprojektien äärellä tuhottoman monia tunteja. Nettisivujen sisältö saattaa vaihtua pahimmillaan monta kertaa viikossa, eikä sitä kukaan edes voisi huomata. Aina löytyy editoitavaa ja järjesteltävää, korjattavaa ja siirreltävää. Tuntuu huijaukselta kutsua sitä kaikkea työksi. Suurin osa on kai ajan kuluttamista, odottelua, hidasta etenemistä. Täydellisyydentavoittelua. 

Taidan olla taas riidoissa itseni kanssa. Missään ei ole mitään järkeä ja kumoan pienimmänkin tehdyn päätöksen saman päivän aikana. Esimerkiksi nyt juuri tekee mieli kumota tämä teksti. Pyyhkiä pois, sulkea läppäri, vaihtaa vaatteet pyjamaan ja painua peiton alle.

Olen harkinnut luovuttamista. Että nostaisin kädet ilmaan ja sanoisin, ettei tämä ollut mulle. Lakkaisin yrittämästä. Vaihtaisin sometilit yksityisiksi ja vaipuisin hiljalleen takaisin siihen elämään, mihin nuorempana kuvittelin ajautuvani. Hakisin yliopistoon, opiskelisin itseni äidinkielen opettajaksi ja viikonloppuisin tekisin asiakaspalvelutöitä. Tapaisin jonkun, jota sietäisin vuosia, rakennettaisiin yhteinen koti. Iltaisin katselisin puhelimen näytöltä muiden saavutuksia ja saattaisin itkeä vähän. En siksi, että muilla menee hyvin, vaan siksi, koska itse luovutin. 

En nosta käsiäni ilmaan vielä tänään. Ehkä löydän rauhan kahden riitelevän minuuden välille ja ehkä opin erottamaan menneen nykyisyydestä ja tähtäämään tulevaan. Kattellaan.