BLOGI

PHOTO PUUSA 1 V

Äänitetty 4. huhtikuuta kello 0:23

(Äh, taas jätin koiran jauhelihat tuohon pöydälle. Tuntuu vaikealta puhua, vaikka äsken snäppäsin ihan sujuvasti. En haluaisi puhua mitään ylimääräistä.)

Luin juuri romaanin, jossa yksi hahmoista nauhoitti puhettaan päiväkirjanomaisesti, jonka jälkeen ne kirjoitettiin puhtaaksi. Ajatus kiehtoi ja ajattelin, että se voisi olla ainakin kokeilemisen arvoinen juttu. Erityisesti kiinnostaa miten puhuminen eroaa tekstistä, sillä kirjoittamisessa tärkeää on hetkeen uppoutuminen, kun taas puheessa saattaa helposti harhautua sivuraiteille. Nytkin kerään tässä samalla pyykkejä, joten en ole täysin keskittynyt. Yritän kuitenkin. Jollain tapaa se voisi olla aidompaa ja ehkä jopa selkeämpää. Pitäisi muutenkin puhua enemmän asioita ääneen. Jos vaikka asiat alkaisivat pikkuhiljaa järjestäytyä mielessä. Päiväkirjameininki sopii tähän elämäntilanteeseen. Tuntuu nimittäin että olen sellaisessa murroksen kohdassa. Tiedätkös? Kierinyt pohjamudissa jo pidemmän hetken ja nyt olen vahvistunut ihmisenä. Vahvistunut ihmisenä sen verran, että suunta alkaa luonnostaan kaartua ylöspäin, vaikkei välttämättä kaartuisikaan. Tuntuu, että olen kärsimykseni kärsinyt ja nyt menen kohti parempaa.

(Kuulostaako typerältä? Ehkä se kuulostaa.)

Tässä on onneksi se hyvä puoli, että saan vapaasti valita mitkä pätkät laitan tekstiin ja mitkä jätän suosiolla pois. Se kiehtoo myös. Ei voi koskaan tietää mitä suustani tulee, tai mitä kenenkään suusta tulee. Puhuminen on pelottavaa. Sanoja ei saa takaisin. Muistan miten vuonna 2015 tein viikoittain äänitteitä. En ole kuunnellut yhtäkään niistä alusta loppuun, en sen jälkeen kun ne on tallennettu ja jaettu. Tiedä sitten mitä olen niissä sanonut. Voisi olla kiinnostavaa kuunnella niitä jonakin päivänä.

Sen sijaan että latelisin tähän päiväni kulkua, minun on pitänyt jo vuodenvaihteesta saakka tehdä vuoden kohokohdista blogiteksti ja nyt kun maaliskuu vaihtui huhtikuuhun, Photo Puusan uudesta alusta tuli vuosi täyteen. Ajattelin nyt tehdä sen koosteen. Jumahdan tyypillisesti valokuviin ja kirjoittaminen jää aina vaiheeseen. Ehkä jopa parempi että teen tämän näin, koska myönnän, muistini kanssa on aina ollut vaikeuksia ja suurimman osan elämäni kohokohdista muistan kuvien avulla. Olen aina ikuistanut kaiken. Puhelimella, kameralla, ihan sieltä 13-vuotiaasta asti. Huonot ja hyvät, ikävät ja ihanat hetket, ne on kaikki tallella. Aina kun katson valokuvaa, muistan miltä ympäristö on tuoksunut, kehen olen ollut ihastunut sillä hetkellä ja mitä olen ajatellut. Selfieissä on yllätyksellisesti eniten muistoja ja sisältöä. Juuri sellaisissa, mistä muille ei ole iloa. Tiedän mitä olen juuri kuvanottohetkellä ajatellut ja yleensä otan selfien juuri ennen kuin lähden jonnekin. Olen menossa tekemään jotain, mistä en välttämättä saa muistoja talteen. Silti seuraavat hetket jäävät mieleeni aikaisemmin otetun kuvan ansiosta. Se on jännittävää. Joten, nyt ajattelin etten katso kuvia ollenkaan, jotta muistan ihan eri tavalla vuoden kohokohdat. Mielenkiintoisemmin. Liian helppoa valita parhaat kuvat ja kertoa niistä.

(Voisin tallentaa tässä välissä.)

Jos aloittaisin alusta, joutuisin aloittamaan lapsuudestani. Säästän teidät siltä. Vuosi 2011 kuitenkin on muistamisen arvoinen. Silloin siirryin luonnon kuvaamisesta ihmisii ja pohdiskelin mitä nimeä käyttäisin itsestäni valokuvien yhteydessä. En halunnut käyttää etunimeäni, sillä olen aina ajatellut sisälläni asuvan kaksi täysin erilaista ihmistä. Toinen on sellainen iloinen, sosiaalinen ja muille ihmisille esiteltävä. Säde. Toinen puoli taas taiteellinen, rauhallinen. Se kirjoittaa, valokuvaa, luo, ajattelee, yliajattelee ja välillä masentuu. Sellainen tavallaan järkevämpi minä, mutta silti surullisempi ja melankolisempi. Ajattelin, että Photo Puusa olisi sen tekosia. Aluksi en pitänyt siitä nimestä ollenkaan. En halunnut kirjoittaa sitä mihinkään, saatika sitten toistella, se tuli korvista jo ensimmäisen viikon aikana. Tuntui tyhmältä keskittää kaikki tekeminen omaan sukunimeen. Päädyin kuitenkin pitämään siitä kiinni.

Pohdin oman yrityksen perustamista jo sieltä saakka, kun menin aikuiskoulutukseen tekemään ammattitutkintoa syksyllä 2013. Opiskelin markkinointia ja viestintää, enkä keksinyt muuta vaihtoehtoa kuin yrittäjyys. Ajatus kasvoi kiinni minuun, vaikken siihen aikaan tiennyt asiasta vielä mitään. Sekoitin pakkaa muuttamalla spontaanisti Helsinkiin ja uudesta kotikaupungista tuntee aluksi vain kourallisen ihmisiä, puhumattakaan siitä että löytäisi heti ne oikeat, jotka auttavat uralla eteenpäin. Tapasin kuitenkin pian ihmisen, jolle olen edelleen todella kiitollinen. Hän kertoi lyhyesti ja ytimekkäästi, ettei toiminimen perustamisessa ole järkeä ja suositteli minulle osuuskuntaa. Keskustelin paljon eri alojen ihmisten ja sen osuuskunnan (IVA) yhteyshenkilön kanssa ja tulin jo lyhyessä ajassa siihen tulokseen, että se vaikutti hyvältä vaihtoehdolta. Halusin ja tarvitsin turvaverkon, jollaista osuuskunta tarjoaa. Toiminimestä kuulee paljon kauhutarinoita liittyen konkursseihin ja siihen miten vaikeaa tukia on saada. En halunnut ottaa turhia riskejä, joten liityin osuuskuntaan keväällä 2015.

Tartuin kaikkeen, mitä kohdalle sattui. Sellaisiinkin juttuihin, mitä en välttämättä olisi halunnut tehdä. Tapahtumakuvaamista ja ylioppilaskuvia pääosin. En ehtinyt tehdä edes kauaa, ehkä pari kuukautta taoin kuvia kun jo tiesin (en varmaksi mene että olisin tiennyt jo siihen aikaan), että romahtaisin heti. Haukkasin ison palan, mitä en ollut valmis nielemään. Valokuvaajan identiteettini ei ollut vahva. Olin herkkä kritiikille ja herkkä asiakkaiden palautteelle. Huono toimitusaikojen ja sovittujen juttujen kanssa. En tiennyt miten asiat toimivat. Olin hidastempoinen ja uupunut lyhyessä ajassa. Täytyy muistaa, etten ollut tehnyt mitään miltei vuoteen. Se kevät meni kuitenkin töiden kannalta hyvin, vähän jopa sokaistuin siitä miten paljon sain keikkaa vain sen perusteella, että muutin statukseni harrastelijasta yrittäjäksi. Toki asiaan vaikutti siihen aikaan myös pari Sannin keikkaa, jotka kävin ikuistamassa. Ei kai se olisi ollut mikään juttu, ellen olisi tehnyt sitä lyhyessä ajassa kahdesti ja tuutannut keikkakuvia jokaiselta kanavalta. Kuvauskeikkaa tuli. En tahdo sanoa, että siitä olisi lähtenyt mikään nousukiito. Pieni lumipallo, mihin en ollut varautunut. En ollut koskaan tehnyt niin vakavasti hommia. Minulla ei ollut pohjaa sille, en ollut valmis. Tuli kesä ja juksasin sekä ympärillä olevia ihmisiä että itseäni, että mulla menee nyt tosi hyvin. Elämä alkaa. Kaikki hyvin, ihan mun juttu, rakastan tätä mitä teen. Veikkaan kyllä että läheiset tiesi miten nopeasti uuvutin itseni, todella nopeasti. Kesän lopuksi tapahtui henkilökohtaisia juttuja, jotka katkaisi sen stressin selän. Syksyllä jaksoin toteuttaa vielä kaksi omaa kuvausta ja sen jälkeen en koskenut kameraani enää ollenkaan.

Sanon yleensä, että silloin oli puolen vuoden tauko. Todellisuudessa se kesti neljä kuukautta, mutta se oli silti pisin tauko kuvaamisesta koskaan. Olin aivan varma, että nyt olen lopettanut. Mä yritin, yritin kovasti tehdä siitä itselleni ammatin. Yritin ja epäonnistuin ja nyt olisi aika astua syrjään. Helmikuussa kuvasin yhdet potretit. Se oli pitkästä aikaa kotimeininkiä, eli laitetaan lakanaa kirjahyllyn päälle ja jalkalamppua oikeaan kulmaan. Se oli kodikasta ja ihan kivaa ja mulle tuli siitä sellainen olo, että voisin. Voisin tehdä lisää. Ei siitä kuitenkaan mitään paloa syttynyt, ei intohimoa. Sellaista ihan okei kivaa. Ajattelin, että ehkä koko valokuvaaminen on minulle ikuisesti vain semmoista ihan okei kivaa. Ehkä tämä ei tule enää koskaan olemaan intohimon ja sydämen asia, vai oliko se koskaan ollutkaan. Oliko kuvaaminen vain sellainen asia, minkä osasin tehdä ja missä olin ihan okei hyvä. Tiedätkö sen? Kun sulla on joku sellainen asia, missä oot hyvä ja mitä voisit tehdä, mutta et ole kuitenkaan paras, etkä haluakaan olla. Intohimo uupuu ja tykkäät tehdä sitä juttua välillä, sellainen enemmänkin harrastus. Niin ehkä valokuvaaminen olisi mulle sellainen. Ehkä annan vaan olla. Kyllä mä kävin myös tosi monta kertaa vähän pohjalla koko asian kanssa. Halusin heittää kameran ja tietokoneen ikkunasta jotenkin todella näyttävästi. Niin, että naapuritkin kuulee miten sirpaleita lentää kaikkialle. Ja nyt kun miettii, en oikein edes muista mitä tein sinä talvena. Ensin ryyppäsin ja sitten lopetin ja sitten pari kuukautta on ihan tyhjää. Kai koitin selvitellä jotain tukijuttuja ja päästä takaisin omille jaloille. Koska - täytyy myöntää - silloin 2015 kävin alhaalla. Jossain ytimen lähettyvillä. Ammatillisesti ja henkilökohtaisesti tosi pohjalla

Joka vuoden talvella kuitenkin käyn saman asian (yleensä lievemmässä mittakaavassa) läpi. Että nyt loppuu tämä pelleily ja hankin “oikean” ammatin. Siitä seuraa tauko, yleensä kuukauden tai kahden mittainen. Jokin pieni osa ihan aivojen takaosassa kuitenkin ajatteli, että kyllä se tulee takaisin, se tulee aina takaisin, se on intohimo. Valokuvaaminen - tai nyt jos tarkkoja ollaan, valokuvat ovat sellainen asia, mikä ei poistu huoneesta. Kuvia kuitenkin tulee selattua päivittäin, omia ja muiden. Valokuvat pyörivät ympärillä, valtaavat seinät ja silmäluomien takaosat. Tuovat mieleen edeltävät kesät ja sumun peittämät aamuyöt. Olen aina rakastanut kuvia. Ehkä se jollain tapaa on erottanut minut muista valokuvaajista, hyvässä ja pahassa. Rakastan kuvia ja valokuvaaminen itsessään on vain väline, jolla niitä kuvia tuotetaan. Hetket ovat hetkiä, ne lipuvat ohitse. Kuvat jäävät.

Ja yhtenä yönä se tuli takaisin. Kolkutti ikkunaan, halusi päästä takaisin sisään aamukolmelta, kun jokin painoi rinnassa. Se tuli juuri silloin, kun sitä eniten kaipasin. Kaivoin bilelampun kaapista ja otin puhelimeni huonolla etukameralla (en ole koskaan arvostanut samsung-puhelimien kuvanlaatua) epämääräisiä selfieitä samalla kun tuhrin huulipunaa ympäri kasvojani. 29. maaliskuuta heräsin henkiin. Muistin, että tämä oli nyt se mitä haluan tehdä ja mitä tulen tekemään lopun elämääni, niin kauan kuin kykenen, niin kauan kuin silmäni pysyvät päässä. Joko ammattina tai harrastuksena, tämä on se mitä haluan. Se draivi tuli lujaa (en pysty kuvailemaan mitenkäänpäin järkevästi miltä se tuntui), se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja mahdollisimman nopeasti sovin itselleni pelisäännöt ja ensimmäiset kuvaukset.

“Toteuta sovittu”,
luki punaisella kuulakärkikynällä mustan kalenterin sisäkannessa. Ainahan puhutaan, varsinkin kavereiden kesken, että joojoo mennään vaan kuvaamaan joku päivä. Eikä sitä päivää tule. Nyt niiden pitää tulla. Päätin, että kaikki entiset kuvani ovat käyttökelvottomia, joten pitää luoda uutta. Piti keskittyä vain uuden portfolion kasaamiseen ja siihen, että on mahdollisimman paljon erilaisia kuvia.

“Älä välitä”
Halusin kuvia, jotka edistävät uutta tyylisuuntaa. Aikaisemmin mitään tyylisuuntaa ei ollut ja sen uuden rajana oli, että mä en välitä. En välitä yhtään siitä, mitä muut ihmiset sanoo. Ennen välitin liikaa ja liian kauan (varsinkin kun valokuvaajien ammattitautina on vertailu ja syyllistyn siihen toisinaan itsekin) ja nyt päätin että mä en välitä, en edes siitä mitä kuvattava ihminen kuvista ajattelee. Sanoin heille, että voi olla etten toimita yhtään kuvaa, voi olla että saat kymmenen. Ei koskaan tiedä. Keskityin vain ja ainoastaan lopputulokseen ja siihen, että teen enemmän kuin ajattelen. Ei enää tekosyitä. Mulla oli niitä paljon, tekosyitä nimittäin, sellaisia mistä muut ihmiset eivät oikeasti edes välitä, mutta kuvittelen niiden välittävän. Piti päästää irti siitä ajattelumallista ja nyt en vaan enää välitä. Tavoitteena oli silloin ja tavoitteena on edelleen, että asiakkaat haluaa multa kuvia juuri sen takia että olen minä, eikä sen takia että nyt tarvittiin vain joku kuvaaja.

“Täysii.”
Täysillä, niin täysii kuin musta ikinä lähtee. Se lähti tosi hyvin liikkeelle. Ihmiset oli innoissaan siitä että aloitin kuvaamisen uudestaan ja lähti mun mukaan. Ehkä mulla napsahti päässä jokin, tai sitten valon lisääntyminen vaikutti sillä tavalla. Kevät tuppaa tekemään niin. Antamaan tuulta purjeisiin ja hiukan elämänhalua. Ainakin viime vuoden kevät vaikutti niin. Olin ollut pitkään pimeässä ja nyt halusin valoon. Mahdollisimman nopeasti.

(Nyt täytyy ehkä kasata ajatuksia hetki. Piti muistella tätä vuotta, mutta muistelin kaikkea mitä tapahtui sitä ennen. Pitää nopeasti saada punaisesta langasta kiinni, etten harhaannu ihan kokonaan. En löydä tästä päiväpeitosta pesulappua. Uskallankohan heittää sen tuonne sekaan. En tiedä onko tämä oikeasti edes nätti, niin ei kai haittaa vaikka menisi pilalle. Tällainen samettijuttu. Jos ei ole ihan varma, niin pitääkö pestässä neljässäkympissä vai kolmessa?  Mitähän mä olin… Ah, nyt löytyi lappu. Neljässäkympissä. Jäi joku juttu kesken. Onpas täyden näköinen. Uskaltaakohan laittaa. No.)

Alunperin Photo Puusan oli tarkoitus olla ruumiillistuma toisesta puoliskostani, siitä taiteellisemmasta, niin siitä on tullut enemmänkin lapseni. Sellainen, johon ujutan parhaimpia puoliani ja välillä se eksyy omille teilleen, mutta tulee takaisin uutta oppineena ja kaiken alta löytyy ne rakentamani peruspilarit (olikohan tämä typerä vertaus). Jotenkin näen sen nykyään enemmänkin pienoisversiona kaikesta siitä mitä minussa on ja se on - yritän edelleen kovasti olla harhaantumatta alkuperäisestä tarkoituksestani - siitä on tullut niin iso osa minua, että jos nyt joku veisi yrittäjyyden ja valokuvaamisen pois, kuluisi todella pitkä aika ennen kuin tietäisin mitä muuta voisin tehdä. Helposti varmasti pystyisin olemaan esimerkiksi puoli vuotta ilman ja varmasti jossain kuhtaa tuleekin taukoa, mutten pystyisi olemaan ajattelematta asiaa. Tämä on sellainen juttu, mitä tulen tekemään aina.

Siitä tuli muutama päivä takaperin kokonainen vuosi täyteen, kun aloitin kunnolla ja yrittäjähenkisesti. Ei enää harrastemeininkejä. Kun katsoo eteenpäin, tuntuu että matkaa on tehty vasta viikko, enkä ole saavuttanut niitä asioita mitä luulin saavuttaneeni tähän mennessä. Esimerkkinä, alussa ajattelin että jos syksyyn mennessä en tienaa elantoani, niin sitten tämä pelleily loppuu. Syksy meni, enkä tienannut. Vuosi meni, enkä vieläkään tienaa sitä, mitä tarvitsisin maksaakseni vuokraa ja elääkseni, en todellakaan, minulla on pitkä matka rahaan. Se ei toimi motivaationa, vähät välitän rahasta. Vaikka tottakai siitä pitäisi välittää.

Jos taas katsoo taaksepäin ja pohtii asioita laajamittaisemmin, miettii sitä mitä kaikkea vuoden aikana on tullut tehtyä, se tuntuu huikealta. Huikeinta on se, miten olen tehnyt joka ikinen viikko töitä. Oli se sitten merkityksentöntä tai merkityksellistä, näkyvää tai näkymätöntä, olen kuitenkin tehnyt kokoajan. Olen omaksunut järkevän työtahdin ja mitä sanoin alussakin siitä että olen vahvistunut ihmisenä, niin työidentiteettini on vahvistunut sitäkin enemmän. Olen kasvattanut itselleni sellaisen kuoren, etten näe vaihtoehtona edes että romahtaisin samalla tavalla kuin aiemmin. Ehdottomasti suurimmista kiitoksista kuuluu kaikille niille ihmisille, jotka ikinä on olleet kuvauksissa mukana - oli se sitten kuvattavana, avustajana, meikkaajana tai hengailijana - ja ihmisille, jotka ovat jakaneet töitäni, tykänneet, kertoneet pitävänsä. Ihmisille, jotka vievät eteenpäin silloin kun tuntuu siltä, etten saavuta sitä mitä haluaisin saavuttaa ja silloin, kun kaikki on merkityksetöntä, enkä tiedä ketä varten edes kuvaan. Silloin kun koko touhussa ei tunnu olevan mitään järkeä, juuri silloin joku jostain, joku jostain nurkasta ryömii pysäyttää mut ja sanoo, että sä teet hienoa työtä. Omalla tavallasi. Sen jälkeen taas muistan, että olen oikealla tiellä.  

Vaikkei päällepäin aina näkyisikään, tämä kaikki on mulle todella henkilökohtaista ja rakasta. Sen tietää kaikki, jotka ovat mun kanssa töitä tehneet. Sen näkee siitä, miten jossain kohtaa kuvauksia mun silmät syttyy. Sen kuulee mun puheesta ja sen tietää viesteistä, joihin kirjoitan ettei ehdi, täytyy tehdä yksi työjuttu. Sen tietää, kun vaihdan läppärin viinilasiin ja vielä parikin tuntia jaksan kertoa siitä, mitä olen viikon aikana tehnyt.  Välillä tuntuu että pakahdun sen painon alle, miten paljon nautin kaikista osa-alueista, mitkä valokuvaamiseen, sen markkinoimiseen ja itse yrittämiseen liittyy. Turhimmatkin jutut, nautin niistä kaikista. Uuden opettelu googlen avulla, hinnoittelu aamuviideltä kuulakärkikynä työnnettynä nutturaan, potentiaalisten taustakankaiden hypistely kirpputorilla, puhelimen muistiinpanoihin piirtely toinen silmä ummessa, eriväristen post it -lappujen siirtely kalenterin sivuilta toisille, varmuuskopioiden poistelu ja facebookin messengerin avaaminen vasta kun siihen on henkisesti valmis. Nautin niistä kaikista. Nautin siitä, että työ on mussa koko ajan. Se on mun sisällä, ihon alla. Aamulla kun herään, tiedän koko päivän sisältävän ohjelmaa. Oli se ohjelma sitten muiden kanssa sovittua tai itselle asetettua. Työtä tekee koko ajan ja kuitenkin sen on oppinut erittelemään niin, ettei ahdistaisi tai sressaisi, ettei se tulisi painajaismaisesti uniin tai että rentoutuminen olisi vaikeaa. Itseasiassa, ei kai ole parempaa tunnetta kuin kirjata kalenterin yläkulmaan “8h”, läimäyttää se kiinni ja piiloutua peiton alle katsomaan Paratiisihotellia. Onnistumisentunne on lähes päivittäistä. Ja niin kovin palkitsevaa.

Minulla on unelma, iso unelma ja sen lisäksi suuri intohimo viedä itseäni jatkuvasti sekä ihmisenä että yrittäjänä eteenpäin. Mietin mitä voisin tehdä paremmin ja enemmän, miten voisin kehittyä. En näe itselläni tämän hetkiseen elämäntilanteeseen muuta vaihtoehtoa.

Takaisin pointtiin, takaisin tähän vuoteen. (Aivot alkavat tyhjentyä.) Olen tehnyt tänä vuonna paljon. Enkä tiedä tarvitseeko sitä loppujenlopuksi kuitenkaan eritellä parhaimpia hetkiä. Kun aloitin äänittämään tätä, luulin kertovani parhaimmista kuvauksista, hyvistä hetkistä, oivalluksista tai ylipäänsä kuvaamisesta. Aloinkin kertomaan yrittämisestä puolivahingossa.

Kuvasin vuoden aikana yli sadasta eri ihmisestä potretteja. Joissakin kuvauksissa oli kunnon tiimi; meikit ja valot ja avustajat ja kaikki. Joissakin taas oli studio käytössä, mikä oli minulle uusi juttu, se studiossa harjoitteleminen nimittäin. Joissakin kuvauksissa on ollut pelkästään minä, ulkoilma ja malli. Helppoa hengailua. Jotkut kuvaukset ovat tapahtuneet kotonani, jolloin olen teippaillut kankaita seiniin, säätänyt pöytälamppujen kanssa, tunkenut naamarasvan avulla kimalletta kaikkialle ja joskus jopa teipannut jouluvalot kiinni jalustaan. Itseasiassa viimeksi tunti sitten löysin lakanoistani maalarinteippiä ja glitteriä. Olen kuvannut lumisateessa ja onnistunut saamaan kameraani jälleen kerran kosteusvaurion. Olen toukokuun alussa mennyt porukalla Hietaniemen rannalle ja kastanut jalkani kuvatessa. Olen käynyt keikkamatkalla Porissa. Olen järjestänyt pusukuvapäivätapahtuman, joka oli mulle todella henkilökohtainen, raskas ja kasvattava. Olen kirjoittanut tekstin köyhyydestä, jota kävi katsomassa, lukemassa, kommentoimassa ja jakamassa niin moni ihminen, että menin vähän jopa shokkiin siitä määrästä. En edes ymmärtänyt miten henkilökohtainen asia oma rahatilanne voi olla. Olen kirjoittanut yllättävän paljon, juuri vähän aikaa sitten itseasiassa kävin katsomassa  blogia läpi ja löysin monta jo unohdettua tekstiä täältä. Monta henkilökohtaista tekstiä. Elin siinä uskossa, että päivitän tätä aika harvoin. Mikä on toisaalta totta. Pitäisi saada kynnystä alemmaksi, mutta tykkään kirjoittaa henkilökohtaisista ja minua itseäni koskevista aiheista. Ne vie paljon aikaa. Tunnepohjaisena ihmisenä omista tunteista on helpointa lähteä. Olen kuvannut minulle rakkaita ihmisiä, tuntemattomia ihmisiä, ollut elämäni ensimmäistä kertaa itse meikattavana, opetellut olemaan enemmän kameran edessä. Olen opetellut käyttämään excel-taulukkoja uudestaan, kirjannut ylös kuvausten kuluja, hinnoitellut omaa aikaani ja löytänyt uusia tapoja editoida tehokkaasti. Olen julkaissut 300 Instagram-kuvaa @photopuusa -tilille ja vaikka kuvittelin tilin luotuani etten välttämättä päivittäisi sitä, niin se on kuitenkin pysynyt alusta saakka aktiivisena. Olen tehnyt kaikille ympärillä oleville ihmisille raivostuttavan selväksi, että valokuvaan. Olen ottanut tämän tosissani, tehnyt suurella intohimolla ja vielä suuremmalla sydämellä. Olen tehnyt virheitä ja myöhästynyt toimitusajoissa ja olen toteuttanut kuvauksia, jotka eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Ne jutut hävettää, tietysti, mutta verrattuna siihen kaikkeen mitä olen tehnyt oikein, vastoinkäymiset tuntuvat aika pieniltä.

Ehkä suurin asia, mitä minulle itselleni on tässä vuoden aikana tapahtunut, on se miten vielä kaksi vuotta sitten en todellakaan tiennyt mikä minut erottaa muista. Vertailu on kaikkein pahin, vertailu syö ihmistä. Valokuvaaminen on vielä sellainen ala, missä on todella, todella paljon ihmisiä jotka oikeasti osaavat sen homman. Tärkeää on ymmärtää, että jokainen silmä näkee eri tavalla. Jonkun mielestä mun kuvat on järkyttävän huonoja, enkä ansaitsisi niistä rahaa ja muutamat ovat sanoneet joistakin seteistä, että “olisin itse voinut ottaa puhelimella paremmat”. Mutta et ottanut. Kuvani eivät myöskään välttämättä (eivät edes joka kerta) kerro mitään tarinaa. Niissä ei ole tarinankerrollista puolta, mitä taas joiltakin kuvaajilta löytyy muidenkin edestä. Joidenkin silmään ne ovat vaan ihan okei nättejä. Mutta minulle tietysti, mulle ne ei kerro mitään muuta kuin tarinaa, aina. Suurin tarina tulee siitä mielialasta ja elämäntilanteesta, mikä kuvaushetkellä on jyllännyt pään sisällä.

(Olikohan mulla muuta enää.)

Tämä on jännää. Tämä äänittäminen. Tekee mieli lukea nyt joku toinen kirja, että saisin ajatukset pois siitä edellisestä. Se oli oikeasti vähän karmiva. Ja nyt jotenkin tämä iso asunto, yksin valot päällä hiljaisuudessa, kuulen pelkästään oman ääneni. Tämäkin on karmivaa. Ehkä se nukkuminenkin olisi hyvä idea, saisi tämän oudon olon pois. Mutta joo. Sellaista. Hyvää syntymäpäivää lapseni Photo Puusa. Ja niin kuin alussa sanoinkin, tuntuu että olen sellaisessa murroksen aikakaudessa. Ei mikää sellainen, että nyt olen uudestisyntynyt tai joku fenix-lintu tuhkan keskellä, vaan lähinnä sellainen olo että olen valmis ottamaan vastaan vastuuta (mitä olen aina pelännyt) ja pikkuhiljaa enemmän mahdollisuuksia. Toisin kuin viime vuonna tähän aikaan, kun halusin vain täysillä kaikella energialla mikä musta löytyy vaan painaa, niin nyt minulla on sellainen olo, että haluan asioiden tapahtuvan suht rauhallisesti, mutta sellaisessa tasaisessa pienessä nousussa. Siihen olisin nyt valmis. (Onko tämä tyhmää, onko tää semmoista että pitää koputtaa puuta). Olen jotenkin valmis vastaanottamaan sen mitä seuraavaksi tulee. En tiedä mitä se on, mutta ehkä mä olen valmis siihen. Toivottavasti se on jotain hyvää, koska ne pohjamudat on nyt hetkeksi jätetty sinne pohjalle. Kyllä tää tästä.

/Säde 

Ensimmäiset kuvat Karita Tolvanen
Muissa malleina Pilvi Musgrave, Veera & Viivi Tiihonen, Ruska ja Eveliina Lappi. Kaikki otettu maalis- ja huhtikuussa 2016 Helsingissä.
 

INSTAGRAM: @kolakuningas / @photopuusa
FACEBOOK: @spuusa / @photopuusa
TWITTER: @kolakuningas
TUMBLR: @photopuusa

photopuusa@gmail.com

Säde PuusaComment