Pimeys hakkaa ikkunaa

Marraskuussa ainoa tavoittelemisen arvioinen asia on selvitä hengissä. 

 

Otan talven tulon aina vähän henkilökohtaisesti. Syksy vielä menee, silloin on toivoa siedettävän lämpöisistä päivistä ja uloskin jaksaa lähteä kun kaikkialla on vielä kaunista. Talvi on toisenlaista. Talvella pimeä iskee ikkunaan viideltä iltapäivällä ja koko asunnon ilmapiiri muuttuu uuvuttavaksi. Talvella koiran ulkoiluttaminen ei tapahdu spontaanisti huvikseen, vaan ennen lähtöä pitää muistuttaa itseään siitä miten paljon lemmikkiään rakastaa, katsoa sitä suoraan silmiin. Pitää pukea villasukat, toiset housut, vielä yhden neuleen, takki, tarkistaa että vetoketju on vedetty kitalakeen saakka, kaulahuivi kolmesti niskan taa ja pipo niin syvälle, ettei leukakaan saa viimaa osakseen. Silti unohtaa lapaset. Talvella kaikkialla on kylmää, märkää ja vähän kurjaa. Ja sitten sitä pitäisi jaksaa aina huhtikuuhun saakka. Talvi lamaannuttaa. Antaa aikaa ajattelulle, sysää salakavalasti takaraivosta virheitä joita on tehnyt keväällä ja kesällä. Muistuttaa toilailusta, typeristä päähänpistoksista ja kulminoittaa kaiken siihen hetkeen, kun kaupan kassalla kolikoita laskeskellessa miettii miksi helvetissä osti loppukesästä polkupyörän. 


Talven epätoivoon liittyy toki myös työmotivaation laskeminen. Käytin juuri koiran pihalla ja hetken ajattelin kaiken sen lumen näyttävän kauniilta. Seuraavalla hetkellä harkitsin kameran hakemista, mutta eihän se selviäisi hetkeäkään myräkässä. Pimeys, kylmyys ja lumisade hivuttaa valokuvaamisen jonnekin kauas ensi kevääseen ja itsensä motivoiminen on kymmeniä kertoja rankempaa kuin aurinkoisten säiden näyttäytyessä vähintään muutaman kerran viikossa. Ja niin kuin kahtena edellisenä talvena, havahduin jälleen siihen, etten taaskaan keksinyt kunnollista varasuunnitelmaa tälle vuodelle. Onneksi ajatus ei viipynyt päässäni pitkään, sillä toisin kuin viimeksi, tällä kertaa tiedän miten pidän itseni kiireisenä. Vaikkei sitä aina haluaisikaan itselleen myöntää, pimeys ja tietynlainen melankolia inspiroi aivan toisenlaisella tavalla. Nyt se täytyy vain osata kääntää voimavaraksi lannistumisen sijaan.


Viimeiset puoli vuotta olen kerännyt henkisiä voimavaroja tutustumalla itseeni paremmin kuin koskaan ja opettelemalla tunnistamaan mielialanvaihdoksia sekä hallitsemaan niitä mahdollisimman hyvin. Kuuntelen itseäni. Tiesin nimittäin jo kauan sitten, että marraskuu tulee olemaan uuvuttava ja tiesin miten helposti pohjalle voisi vajota. Olen hyväksynyt, etten pysty estämään laskuani, mutta onneksi sitä pystyy pehmentämään. Olen opetellut antamaan itselleni anteeksi, jos en pystykään kaikkeen. Esimerkiksi sen sijaan että sättisin itseäni siitä miten jätän jotkut asiat lojumaan liian pitkäksi aikaa, kiitän itseäni siitä että teen asiat edes nyt. Olen armollinen itselleni. Uskon, että sillä selviää. 

Kirjoitin tämän tekstin pari päivää sitten ja voin itseasiassa nyt jo huomattavasti paremmin. Talveen on alkanut tottua ja huomaan itsessäni paljon edistystä. Uskon, että toimin ja selviän yllättävän hyvin kevääseen. Kyllä tää tästä, eikö?