Tahdon jakaa jotain

Olen kirjoittanut niin kauan kuin muistan. Fiktiota, runoja, päiväkirjoja, kuulumisia, jopa lyriikoita. Päiväkirjoihin, Irc-galleriaan, blogiin, salasanasuojatuille sivuille. Se on tapa saada asiat järjestykseen omassa mielessäni ja tapa käsitellä omia tunteita. Samalla se on minulle myös maailman henkilökohtaisin asia. 

Tänään iski pitkästä aikaa vahva tarve kirjoittaa. Kun sain ajatukset koottua, löysin puolivahingossa vanhoja tekstejäni tumblrin kätköistä ja nyt ehkä vähän kuumehuuruissa ja yöllisen inspiraatiopiikin pauloissa haluan näyttää teille yhden. Vanhoja on jotenkin luontevampi jakaa, kun asiat eivät ole enää niin tuoreessa muistissa.

Kuvien malli: Merituulia Aalto 

 

22. syyskuuta 2015

Kahvia, koira, kengät jalkaan. Sylki lentää katukivetykseen tuulen mukana. Kengän kärjestä lähtee väriä ja joskus on pakko ajatella, miten värikin voi vain kadota. Miten mikään voisi vain kadota. 

Peili näyttää hampaat ja niiden vinot kulmat. Pitää pestä, pitää hangata, hankaako liikaa, lähteekö kiille. Kahvi ainakin syövyttää, sen joskus tuntee. Kai hampaatkin katoaa, lähtee sinne minne värit ja se kiille. 

Sormi osuu rytmikkäästi pöytään kerran, toisen, kolmannen. Sormi osuu puhelimen näyttöön epäsäännöllisesti kerran, toisen, kolmannen, niin kauan kunnes koko keho nousee. Toinen kuppi kahvia, takaisin sohvalle, takaisin nurkkaan, takaisin sinne jonnekin, missä viltti nukkaantuu ja jonkun toisen puheääni on lohduttava.

Joku jossain motivoi jonnekin, joku jossain motivoi johonkin. Raitiovaunun lattia on likainen ja joskus on pakko ajatella, miten ne putsaisi. Pitääkö hangata. Hankaako joku muka. Ohikulkeva kenkäpari kiiltää ja näyttää kalliilta. Omien kärjestä väri on kadonnut. 

Rautatieaseman ovista lähtee liian kova ääni, on pakko siirtyä kauemmaksi. Vahingosta syntyy törmäys, joka tuntuu vielä huomennakin. Ehkä sielut vaihtuisi, jos törmäisi vähän kovempaa. Ehkä huomenna heräisi tuollaisena, jolla on ehjä olkalaukku, siellä on varmasti myös ehjä lompakko. Omistajalla ehjä elämä. Millaista se mahtaisi olla. 

Halaus tuntuu turhalta, ei sitä kumpikaan olisi tarvinnut. Ranskalaiset maistuu toivolta, mutta sulaa suuhun, juuttuu kurkkuun. Joku puhuu jotain, eikä sanoista saa kiinni. Jos niitä kirjoittaisi ylös, osaisiko sitten vastata. Ehkä se olisi noloa, ottaa kynä ja paperi ja kuunnella siten, miten vaikka opettajaa kuunnellaan. Aihe ei kiinnosta, mutta sen haluaa muistaa. 

Sateenvarjo on edelleen märkä, vaikka sitä heiluttaa puolelta toiselle monta minuuttia. Ahdistus jonottaa kassalla, haluaa maksaa. Ei sen rahoja huolita. Tai ehkä luottoraja ylittyi, ei noista tiedä. Huomio vaihtuu kiiltäviin koruihin, sellaisiin, mitä omassa kaulassa ei näe. Iso rihkamakoru, jonka voisi kadottaa vieraaseen paikkaan vaikka humalassa. Se varmaan painaisi kaulalla ja sitten katoaisi. Sinne, minne muutkin. 

Illalla sormi osuu filtteriin toisen, viidennen, kymmenennen kerran. Katse hakeutuu katukivetykseen, jonka reunalla astelee jonkun koira. Parvekkeen pieni matto on sateesta märkä, mutta siinä voi silti istua. Kaikkea voi tehdä, mutta kukaan ei oikeasti tiedä, että kannattaako. 

Juuri ennen valomerkkiä pää ei muista ihan kaikkea. Pää ei muista mitään, mutta se juuttuu tuijottamaan kenkien kärkiä ja kotihissin peilistä näkyvää hammasriviä. Oma huuto juuttuu kurkkuun ja silti siitä lähtee liian kova ääni. Joku silti kuulee, jos kertoo rauhallisesti tai jos tulee kyyneliä. 

Hengitys tuntuu rintakehässä ja keho nytkähtää kerran, toisen, kolmannen. Joskus se loppuu, toivottavasti pian. Vessan kaakelit liikkuu eri suuntiin, varsinkin jos niitä tuijottaa pitkään. Sänkyyn ei ole asiaa, mutta sohvalta näkee katuvalojen heijastuksen ja kylmä ilma osuu kasvoihin saakka. 

Kahvia, koira, kengät jalkaan. Eilinen lukee kalenterissa, tämä päivä on olemassa, huominen lukee hautakivessä. Kengät katoavat seuraavassa muutossa ja hammaskiille jää eiliseen, eikä kukaan oikeastaan tiedä, mitä täällä tapahtuu.